Kenelle kellot soivat

Kiinalaiset kuuluvat olevan kekseliäitä kidutukseen liittyvissä asioissa. Eräässä pitkälle jalostetussa kiinalaisessa kidutusmenetelmässä vanki saa kuulla yhtä ja samaa lallatusta loputtomiin, piinaajansa mielen mukaan, kunnes kidutettava tulee hulluksi. Toisessa hienostuneessa menetelmässä henkilön päähän, jota pidetään liikkumattomana, tiputetaan jatkuvalla tahdilla vesipisara, kunnes hän menettää järkensä.

Tuossa kaupungissa, jonka nimeä en tahdo muistaa, melupiina halkoi ilmaa, eikä meihin tuhlattu niin hienostuneita menetelmiä. Meihin sovellettu kollektiivinen kidutus oli karkeaa ja jalostamatonta: se käsitti yksinomaan kellonsoittoa. 

Kaupungissa, jossa yhä asun – kuinka kauan, sitä en tiedä – on tilanne tätä kirjoittaessani se, että lähistöllä olevan kirkon kello herättää joka sunnuntai kaupungin asukkaat, niin katolilaiset kuin muutkin, neljäänkymmeneen kumisevaan lyöntiin kello kahdeksalta, sen jälkeen toisen kerran – siltä varalta, että satuitte nukkumaan yli ajan – neljännestä yli kahdeksan ja varmemmaksi vakuudeksi vielä puoli yhdeksältä. Siis kaikkiaan satakaksikymmentä kellonkumahdusta, ja uudemman kerran vielä neljännestä vailla ja tasan yhdeksältä… järjetöntä! Levätkää rauhassa, on sunnuntai, Jumalakin lepää sunnuntaina! Tyhjää puhetta: täällä ei sunnuntaina lepää edes Jumala.